Ihmiset kokevat suurta helpotusta päästessään käsittelemään ahdistavia tunteita ilman että sosiaalisesti hyväksyttyinä pidetyt ja arkiajattelua rajoittavat roolit pidättelevät heitä. Hyviä väyliä tähän ovat erilaiset performanssit ja rituaalit, taide ja miksei teologiakin.

– Panu Pihkala, ympäristötutkija & ekoteologi

Viime kesänä olin raivoissani. Tunsin epämääräisesti ei kehenkään ja samalla kaikkiin kohdistuvaa raivoa siitä, että maailma oli tulessa, mutta kaikki jatkui silti normaalisti. Asiaa ei auttanut se, että arki kului yrittäen pitää pientä vauvaa jotenkin edes viileänä ennätyslämpötilojen paahteessa ja olin tuskallisen tietoinen siitä, että monissa muissa paikoissa vanhemmat eivät voineet paeta tuulettimiensa taakse vauvojensa kanssa turvaan.

Vuosia jonkinlaisena idealuurankona ollut Kaski oli saanut edeltävinä kuukausina paljon lihaa luidensa ympärille ja välillä sen tekeminen helpotti oloa, välillä se vaan lisäsi bensaa liekkeihin, kun sen äärellä luin ja tutkin ja turhauduin. Raivon seassa oli toki paljon muitakin tunteita, pelkoa ja ahdistusta, surua ja todella synkkinä hetkinä sellaista uhmakasta riemua siitä, että helvetti, ainakin tämä kestämätön korttitalo, jonka olemme fossiilinhuuruisessa hybriksessämme luoneet, tulee kaatumaan. Lopullisuudessa oli jotain lohdullista.

Näissä ajatuksissa pyöriessäni en pystynyt kuitenkaan tarkasti ajattelemaan kaikkea sitä kärsimystä, jota tuho toisi tullessaan, ajattelin vain vimmaisena sitä, että ihmiskunta saa mitä ansaitsee. Näissä tiloissa ollessani oli myös aika vaikea keskustella aiheesta ja aika monia keskusteluja välttelinkin, koska ajattelin, että jos avaan suuni, niin sieltä vyöryy ulos jotain sellaista, jota muut eivät ehkä kestä. Tosiasiassa varmaan jotain sellaista, jota en itse olisi kestänyt. Ja nyt kun ajattelen noita jotenkin kostonhimoisia maailmanloppunäkymiä, niin joissain kohdissa oli varmaan ihan hyvä, että olin hiljaa. En tiedä viekö sellainen linkolointi lopulta kauhean pitkälle. Ongelma hiljaisuuessani kuitenkin oli, että mitään ei oikeastaan purkautunut vaan kaikki jäi epämääräisesti kytemään. Se versio Kasken fiktiosta, jota silloin pyörittelin, oli myös sen mukainen. Jotain siitä raivosta on kyllä läsnä peleissä edelleen, erityisesti ensimmäisessä pelissä Roihu, mutta myös paljon vähemmän mustavalkoisia muutoksia on tehty.

Syksyllä jotain kuitenkin muuttui. Olin keväällä ilmoittautunut Ennen vedenpaisumusta -larppiin, joka sijottui ekokristilliseen yhteisöön Suomessa. Pelin yhteisössä hengellisyys ja ilmastonmuutokseen liittyvä aktivismi olivat vahvasti läsnä ja se kiinnosti jo senkin takia, että Kaskessa on paljon samoja elementtejä, vaikkakaan ei kristilliseltä pohjalta. Jotain merkityksellistä tapahtui tuon viikonlopun aikana. Muistan kotiin palatessani ja sitä seuraavina päivinä olleeni jotenkin ihmeissäni siitä rauhallisuudesta, joka minussa vallitsi. Raivo, jota olin tuntenut, oli poissa. Ajattelin, että kyllä se sitten palaa, kun pelin tunnelmat väistyvät mielestä, mutta ainakaan vielä niin ei ole vielä käynyt. En tarkoita, ettenkö olisi vihainen edelleen siitä toimettomuudesta, joka ympäristökriisin suhteen vallitsee tai siitä välinpitämättömyydestä, jota monet niin valtiot, yritykset kuin yksityishenkilötkin osoittavat, mutta jotenkin tunne on eri tavalla aisoissa, raivo ei kulutua ja väsytä minua samalla tavalla enää. 

Olen lukuisia kertoja saanut itse todistaa taiteen, erityisesti larppien transformatiivista voimaa, mutta harvoin kokenut sitä näin nopeasti tai selkeästi. Usein pelien tarjoamat impulssit ovat huomaamattomampia, löytävät vähitellen, hyvällä tavalla salakavalasti reittejä osaksi omaa elämää, mutta tällä kertaa tilanne oli toinen. Ajattelen, että se mitä tapahtui oli juuri se, mistä Panu Pihkala yllä olevassa lainauksessa puhuu. Vaikeat tunteet, joita olin pelännyt omassa elämässäni kohdata tai ollut muuten vaan kykenemätön käsittelemään, saivat fiktiivisessä kehyksessä hengittää. Olemalla pari päivää joku muu, sain etäisyyttä itseeni ja vaihtoehtoisen tavan tarkastella ympäristökriisiin liittyviä tunteita ja tekijöitä. Liveroolipelaaminen onkin parhaimmillaan todella kokonaisvaltainen taiteenmuoto, eräänlainen kaikkia aisteja läpäisevä trippi, jossa arkiminä on taka-alalla ja vaihtoehtoiset todellisuudet tarjoavat heijastuspintaa siihen kaikkeen, mitä olemme ja mikä meitä ympäröi.

Tässä tapauksessa oman raivoni alta kuoriutui syvää surua vallitsevaan tilanteeseen liittyen, mutta myös jonkinlaista rauhaa. Surua prosessoin edelleen ja ehkä se on tässä ajassa elämän mittainen matka. Mutta en ajattelekaan, että tunteiden tulisi kadota mihinkään. Niiden prosessointi voi kuitenkin merkittävästi parantaa niin omaa elämänlaatua kuin toimintakykyä. Itse liityn tämän syksyisen kokemukseni jälkeen Elokapinaan, josta olen löytänyt toiminnassa syntyvää toivoa ja voimaa. Kokemus myös vahvisti uskoani Kasken merkityksellisyyteen ja palautti mielekkyyttä sen tekemiseen. Yhä tärkeämmältä tuntui tarjota taiteellisia prosesseja ja fiktion kautta tarkastelutiloja kaikelle sille, mitä elämä ympäristökriisin keskellä tarkoittaa. 

Sitran teettämän tutkimuksen mukaan 10% vastanneista koki pelkotiloja liittyen ilmastonmuutokseen, alle 30-vuotiasta nuorista 33% koki ahdistusta ja 31% nuorista koki syyllisyyttä. En osaa päättää ovatko nämä lukemat suuria vai pieniä. Joka tapauksessa ne kertovat siitä, että emme ole yksin vaikeiden tunteidemme kanssa. Jaettu huoli, suru ja pelko ovat yhteisiä. Ympäristöahdistuksesta paljon kirjoittanut tietokirjailija ja ekoteologi Panu Pihkala on huomauttanut, että myös ilmastonmuutoksen kieltäjät elävät ympäristöahdistuksessa. Todellisuus on emotionaalisesti liikaa käsiteltäväksi, joten defenssit ottavat ohjat käsiin. Jonkin asteinen versio tästä ilmiöstä on varmaan meille lähes kaikille tuttu ihan omasta elämästä ja suhtautumisesta. Tuntuu turvallisemmalta katsoa pois. Tuntuu helpommalta ajatella, että tätä ei tapahdu tai että jos tapahtuu, niin ainakaan ei vielä, ei täällä, ei minulle.

Olin viime syksynä Pihkalan fasilitoimassa ilmastoahdistustyöpajassa, josta mieleeni jäi erityisesti se, kun Pihkala totesi, että vaikka se voi kuulostaa oudolta, niin on parempi, että ahdistus muuttuu peloksi. Pelko on konkreettisempaa ja sitä on helpompi käsitellä, ahdistus sen sijaan on epämääräinen mörkö, johon on vaikea tarttua. Konkretisointi vie eteenpäin, artikulointi helpottaa. Tämä mielessäni yritän tutkia omia pelkojani, käsitellä vihaani, tuntemaani surua. Yritän kohdata sen koko monivivahteisen tunnevyyhdin, jota tähän kaikkeen liittyy, sillä sen seasta löytyy myös iloa, voimaa, rohkeutta, rakkautta, kiitollisuutta siitä kaikesta, mitä on.