Jos me jatkamme kuten nyt, tulemme peruuttamattomasti menemään kohti jatkuvan tuhon suuntaa, johon liittyy paljon inhimillistä kipua ja biodiversiteetin katoamista. Tai voimme päättää mennä toiseen suuntaan, kohti jälleenrakentamisen ja elpymisen polkua ja ainakin vähentää ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia sellaiseksi, että niiden kanssa voi pärjätä. Mutta me voimme valita vain tällä vuosikymmenellä. Vanhemmillamme ei ollut tätä valintaa, koska heillä ei ollut tätä pääomaa, teknologiaa ja ymmärrystä. Ja meidän lapsillemme se tulee olemaan liian myöhäistä.

– Christiana Figueres, YK:n entinen ilmastopäällikkö

Christina Figueresin ja Tom Rivett-Carnacin kirjassa The Future We Choose (2020) on kaksi erilaista visiota vuodesta 2050. Ensimmäinen visio on se, jota ei mielellään ajattelisi, mutta jonka ajatteleminen on nähdäkseni myös välttämätöntä, jotta muuttaisimme suuntaamme. Se on maailma, jossa ulkona hengittäminen on saasteiden takia vaikeaa, jossa sään ääri-ilmiöiden aiheuttamat tuhot ovat niin yleisiä, että pelkästään vesi- tai ruoka-avun saaminen kriisialueille voi kestää viikkoja tai kuukausia. Suurin osa maailman metsistä on joko hakattu tai palanut maastopaloissa. Kuivuus, kuumuus ja resurssipula ovat tehneet massiivisista ihmismääristä pakolaisia ja resurssipulan aiheuttamat sisällisodat ovat yleistyneet. Nälkään kuolee enemmän ihmisiä kuin aiemmin ja taudit kuten malaria, denguekuume ja kolera ovat valloillaan. Ikijäätikön sulaessa vapautuu myös mikrobeja, joita nykyihminen ei ole kohdannut ja joille sillä ei ole vastustuskykyä. Maissa, jossa ollaan vielä fyysisesti turvassa, voidaan henkisesti  ennennäkemättömän pahoin maailman tilanteen heijastaessa ihmisiin epätoivoa ja syyllisyyttä.

On toisenlainenkin visio. Se, jossa olemme onnistuneet vaihtamaan suuntaa. Tässä maailmassa ilma on puhtaampaa kuin ennen teollista vallankumousta, emmekä enää polta fossiilisia polttoaineita. Puita on joka paikassa, kaupungeissa ja niiden ulkopuolella ja myös maatalous rakentuu yhä enemmän puiden varaan. Kulkeminen kaupungissa tuntuu siltä kuin kulkisi metsässä. Lähes kaikki energia on uusiutuvaa ja kotitaloudet tuottavat sitä itse. Energia on käytännössä ilmaista, sitä on saatavilla valtavasti ja sitä käytetään tehokkaammin kuin aiemmin. Taloudet ovat yhä enemmän omavaraisia myös veden suhteen, kun taloihin on rakennettu sadeveden kerääjiä ja uusiutuva sähkö mahdollistaa paikallista suolanpoistoa, jolloin merivedestä saadaan juomakelpoista vettä missä päin tahansa maailmaa. Vaikka päästöt on saatu kuriin, merivesi nousee edelleen, aavikoitumista tapahtuu ja sään ääri-ilmiöt aiheuttavat resurssipulaa ja siihen nivoutuvia ongelmia. Valtiot ovat kuitenkin heränneet ilmastokriisiin ja ongelmiin ehditään puuttua ennen kuin ne muuttuvat humanitaarisiksi kriiseiksi. Tässä visiossa me ihmiset olemme ymmärtäneet, että olemme tässä tilanteessa yhdessä. Suhtautumisemme maapalloon ja toisiimme on kokenut syvän muutoksen.

Omalla kohdallani olen huomannut, että juuri erilaiset näkymät tulevaisuudesta, ovat ne jotka heijastuvat toivoon, mutta myös toimintaan. Yllä olevista visioista lukiessani ajattelin vuotta 2050. Ajattelin, että lapseni on silloin sen ikäinen kun minä olen nyt. Ehkä kliseeksi jo muodostunut kysymys siitä, millaisen maailman jätämme lapsillemme, salpaa nyt minulta hengityksen. Missä hän on 30 vuoden päästä? Onko hänellä näkyvissä se merkityksellisten tekojen horisontti, josta Ville Lähde kirjoitti vai onko toivo karissut matkan varrella?

Erilaiset näkymät tulevasta tarjoavat perspektiiviä tähän hetkeen. Ne voivat lamauttaa, mutta myös inspiroida ja saada meidät liikkeelle. Todellinen muutos vaatii mielikuvitusta. On kuviteltava parempia maailmoja, joita kohti kulkea ja kuviteltava pahempia maailmoja nähdäksemme, mitä kohti syöksymme, jos emme uskalla muuttua.

Olen pohtinut paljon Kaskessa tekemääni design-valintaa pelien synkistä maailmankuvista. Olen miettinyt olisiko parempi tarjota kauniita ja toiveikkaita kuvia. Synkät tulevaisuudenkuvat ovat harkinnan jälkeen päätyneet peleihin siksi, että haluan kysyä, mikä meille on tärkeää, arvokasta, pyhää sellaisissakin tulevaisuuksissa. Eli oikestaan: mikä meille on todella arvokasta jo nyt? Mistä haluamme tässä elämässä pitää kiinni? Jollain tavalla pyrkimys on myös kohdata se pelko, jota näihin visioihin liittyy. Pyrkimys on kurkottaa kohti merkityksellisyyttä pimeydenkin keskellä, jotta voisimme sen kautta kohdata ja uskaltaa katsoa sitä kriisiä, jonka keskellä jo olemme ja nähdä, että silti kannattaa toimia. Rajut tulevaisuudenkuvat voivat tarjota peiliä tähän aikaan ja auttaa etsimään keinoja toimia nyt. Ja kun ajattelen niitä tulevaisuuksia, joita Kasken fiktiossa käsitellään, niin en näe siinä kuvastossa vain synkkiä visioita. Päinvastoin. Niiden olennaisena sisältönä on myös se hyvä, johon me ihmisinä pystymme, moraalinen velvollisuus, jonka tunnistamme, huolenpito, empatia, rakkaus ja yhteisöllisyys, jota koemme, turva, jota haluamme toisillemme tarjota. 

Tarvitsemme inspiroivia ja toiveikkaita kuvia, mutta ehkä tarvitsemme myös rohkeutta tarkastella niitä pahimpia mahdollisia. Pelkkien kauhukuvien tuijottelu ei kuitenkaan vie mihinkään. On käsiteltävä yksin ja yhdessä sitä, mitä nämä kuvat meille edustavat ja mitä ne implikoivat elämästämme nyt. Minkä tulevaisuuden haluamme valita? Mitä se meiltä edellyttää?