Luontoa ei voi pelastaa, koska se ei ole koskaan ollut pelastuksen tilassa. Sitä ei voi palauttaa ennalleen, koska toipuessaankin se muuttuu toiseksi. Mutta jotta syntymisen ilon, kuolemisen haikeuden, yhteyttämisen, saalistuksen, hajottamisen, loisimisen, symbioosin, yhteistyön ja kaiken muun elollisen mahdollisuudet säilyisivät niin kirjavina kuin mahdollista, merkityksellisten tekojen horisontti täytyy pitää näkyvissä. 

– Ville Lähde
ympäristöfilosofian- ja politiikan tutkija

Kaski oli ollut vuosia idean raakile takaraivossa, mutta se alkoi löytää muotoa vasta kun päädyin jonkinlaiselle törmäyskurssille toivon kanssa. Mitä enemmän ympäristökriisistä luin, sitä enemmän toivon kanssa hapuilin. Mitään staattista suhdetta en ole siihen vieläkään löytänyt enkä usko löytävänikään. Ehkei tarvitsekaan. Jotkut päivät ovat enemmän – ystäväni termiä lainatakseni – Bendell-päiviä, joina jotenkin vähän henkeä haukkoen tai hämmentyneen apatian tai surun vallassa ajattelen, että romahdus on tulossa ja pian. Toiset päivät ovat enemmän tämän optimistisen elokuvan tyylisiä, jolloin ajattelen, että vaikka ihmiskunta osaa olla typerä, ahne, väkivaltainen ja ylimielinen, osaa se yhtä lailla olla empaattinen, kekseliäs ja jos ei muuta, niin ainakin selviytymisvimmainen. Tätä viimeiset päivät ja viikot ovat ainakin todistaneet. Suurimman osan ajasta suhteeni toivoon on kuitenkin jotain näiden kahden ääripään välistä. Samaistun Ville Lähteen ajatukseen kirjeenvaihdossaan Ilja Lehtisen kanssa, jossa hän pohtii, että on turhauttavaa ja harhaanjohtavaa jakaa ajattelua joko toivoon tai toivottomuuteen. Lähde kirjoittaa:

Vastakohta-asetelma näkyy ehkä äärimmillään yhä uudelleen heräävässä keskustelussa siitä, meneekö kaikki koko ajan paremmin tai huonommin… On mitä ilmeisintä, että globaalisti hyvät ja huonot asiat jakaantuvat eriarvoisesti ihmisten kesken, puhumattakaan kaikesta muusta elollisesta. Tällainen ajattelun kaksinapaistuminen saa minut kokemaan oikeastaan syvempää ahdistusta ja turhautumista kuin mitkään ne uutiset tai tutkimukset, joita saunaa lämmittäessäni luen. Sillä jos kysymme sitkeästi vääränlaisia kysymyksiä, voimme saada vain vääriä vastauksia.

Minkälaisia kysymyksiä meidän sitten olisi hyvä kysyä? Jos emme kysyisikään, onko toivoa vai ei, vaan kysyisimme mitä toivo tarkoittaa tässä ajassa, jossa kaikki tuntuu olevan murroksessa. Mistä me sitä löydämme – jos löydämme – vai tarvitseeko sitä edes löytää? Kannattaisiko meidän Lehtisen tapaan etsiä tietä toivon toiselle puolelle, mitä ikinä se sitten lopulta tarkoittaisikaan. Ehkä meidän pitäisi kysyä mitä toivo tarkoittaa niissä tulevaisuudenkuvissa, jossa yhteiskunnallinen romahdus tapahtuu tai mitä se tarkoittaa tänään näiden karanteenien ja toimenpiteiden keskellä? Yritykseni artikuloida toivoa, löytää jotain suhdetta siihen, on ajanut minut työstämään Kaskea. Olen pyrkinyt rakentamaan siitä eräänlaista tutkimusalustaa toivosta, varmaan paljolti siksi, että olen itse tarvinnut sellaista, mutta myös siksi, etten usko olevani yksin tämän tarpeen kanssa. Ajattelen, että näitä tutkimusalustoja tarvitaan, sillä ehkä kysymykset ja havainnot toivon moniulotteisesta näyttämöstä voivat paljastaa meille jotain olennaista siitä, mitä kohti haluamme kulkea ja miten.

Tämä tutkimus on kesken, Kasken osalta vasta alkamassa, mutta ehkä jos jotain ainakin hetkellisesti paikoillaan pysyvää olen toivosta löytänyt, on sen yhteys (ainakin omalla kohdallani) toimintaan. Toivo, jos tämä nyt on edes oikea sana sille kokemukselle, on se jokin merkityksellisen tuntuinen läikähdys niissä hetkissä, kun tuntuu, että nyt jotain oikeasti tapahtuu, kun jokin muutoksen mahdollisuus tuntuu todelliselta. Näitä hetkiä olen löytänyt toiminnan keskeltä: aktivismin, artivismin, eteenpäin vievien keskustelujen luota. Niitä hetkiä olen kokenut vähän yllättäen myös nyt kun niin monet ihmiset, yhteiskunnalliset tahot ja yritykset ovat osoittaneet, että jos yhdessä tunnistamme, tunnustamme kriisin, voimme toimia. Voimme pyrkiä tekemään kaikkemme sen hillitsemiseksi, tarkoitti se sitten aktiivista toimintaa tai jostain toiminnasta pidättäytymistä.

Joten kai yhä vähän hapuillen ja silti vimmaisesti koitan kurkottaa kohti sitä kuvailemaani kokemusta, sitä jotain läikähdystä, halusi sitä sitten nimetä toivoksi tai ei.