Se mitä me tarvitsemme juuri nyt on rohkeus. Mitä me tarvitsemme juuri nyt on rohkeutta toimia avoimesti sen kanssa mitä on. Rohkeutta kohdata todellisuus, joka yrittää tuijottaa meitä kasvoihin; ja yrittää toimia oikein tuon tuijotuksen edessä.

-Rupert Read, tutkija & aktivisti

Olemme ympäristökriisin syöksykierteessä ja pandemian keskellä. On vaarallista elää kiinnostavia aikoja, ystäväni sanoi taannoin. Vaarallista. Omituista. Ahdistavaa. Ehkä myös jotain muuta.

Tällä viikolla minun on pitänyt kirjoittaa toiminnasta. Olin määritellyt sen aiemmin tämän viikon teemaksi ja itseasiassa kirjoittanut siitä jo. Kirjoitin siitä, miksi emme toimi kun pitäisi ja miten meidän oikeastaan edes pitäisi toimia, mutta nyt koko teksti tuntuu lähinnä ärsyttävältä mussutukselta. Ehkä senkin tekstin aika vielä tulee, mutta nyt on kirjoitettava jostain muusta. Mistä? Toiminta on viime päivinä tarkoittanut arjessani loputonta siivousta ja leivän leipomista. Olen leiponut hätäpäissäni pahanmakuisia leipiä ja hinkannut niin seiniä kuin lattioita vältelläkseni epämukavaa tunnetta ja ajatuksia jossain taustalla. 

Loputtomiin ei voi vältellä ja tarkemmin tarkasteltuna välttelyni kohde ei oikeastaan edes ole epämukava tai epämiellyttävä, ainoastaan suurudessaan vaikea sulateltava. Kyse on nimittäin uudelleen arvioinnista. Kaiken uudelleen arvioinnista. Kriisit, oli kyse sitten ikäkriisistä, avioerosta, ympäristökriisistä tai pandemista vaikuttavat olevan juuri tällaisten uudelleen arviointien paikkoja. Olen vältellyt tätä ajatusta, tätä tunnetta, arvioinnin tarvetta ehkä eniten siksi, että olen luullut, että tämä työ on jo tehty. Viime viikolla kerroin siitä, miten ympäristökriisin todellisuuteen tutustuessani jouduin törmäyskurssille toivon kanssa. Toivo ei ollut ainoa mikä meni uusiksi. Remonttiin, tai ehkä enemmänkin jonkun eksistentiaalisen suurennuslasin alle, päätyi koko elämä. Miten asun, syön, mitä töitä teen ja miksi? Miten kasvatan lapseni? Miten puhun ihmisille siitä todellisuudesta, jonka näen?  Millaista elämää kannattaa nyt elää? Kriisiin laajuuden ymmärtäminen ei aluksi todellakaan syössyt minua kohti jotain planeettaa pelastavaa toimintaa vaan enemmänkin johonkin omituiseen jähmettyneeseen tilaan, jonka kaikuja tunnistan nyt tässäkin hetkessä.

Minun on vaikea kirjoittaa toiminnasta, koska käyn (taas) läpi kysymystä siitä, mikä toiminta on merkityksellistä. Minkälaisella toiminnalla on väliä? Eräs ystäväni (sama kiinnostavien aikojen ystävä) on joutunut kuuntelemaan Kasken prosessin aikana loputonta problematisointiani siitä, että mikä tämän projektin merkitys on. Ketä se koskettaa? Miten se vaikuttaa? Onko tämä järkevintä toimintaa kriisissä? Kysyn näitä kysymyksiä taas. En ole lääkäri enkä (selvästikään) leipuri tai viljelijä tai muuten selkeästi yleishyödyllinen henkilö. Aika moni meistä huomaa tässä vaiheessa saman. Mitä toimintaa minun kannattaisi tehdä? Millaiseen toimintaan voin oman elämäni suunnata, mihin se kannattaa suunnata? En siis yritä sanoa, että ihmisen arvo olisi riippuvainen toiminnasta vaan koitan artikuloida sitä merkityksellisyyden kriisiä, joka näihin muihin kriiseihin linkittyy, koska pandemian ryvettämä ympäristökriisinen planeetta lienee nyt viimeistään se kohta, jossa meidän olisi syytä kysyä, millä on väliä. Tämä kysymys on tärkeä, ehkä se tärkein. Suuruudessaan se on kuitenkin vähän hirvittävä myös, sillä se sisältää potentiaalin siihen, että kaikki voi muuttua, että kaiken ehkä pitää muuttua. Ja muutos tunnetusti on meille ihmisille vähän vaikeaa.

Miten tämä kaikki horina nyt liittyy toimintaan ja Kaskeen, josta minun oli tarkoitus kirjoittaa? No. Räpiköidessäni probelmatisointieni keskellä olen huomannut, että on vaikea päästä eroon siitä tunteesta, että mikään teko ei ole riittävä. Se on musertava tunne, mutta ehkä aika tyypillinen kriisien keskellä, joiden mittasuhteet ovat valtavia. Tässä samassa räpiköinnissä olen kuitenkin tullut myös siihen tulokseen, että en halua halvaantua tuohon tunteeseen. En tiedä, mikä muiden reitti on kohti toimintaa, ehkä se on kaikilla erilainen, mutta omani alkaa siitä uudelleen arvioinnista, joka (taas) on käynnissä.

Joten, vähän väsyneesti ja kauhulla, mutta kuitenkin salaa myös jonkinlaista kiinnostunutta riemua kokien, tarkastelen elämäni palasia. Miten voin, tässä todellisuudessa, tässä ympäristökriisin ja pandemian myllertämässä maailmassa, elää elämää, joka on mahdollisimman hyvää? Mitä hyvä elämä tarkoittaa nyt? Elämää, joka kestää moraalisen läpivalaisun, elämää, joka on kestävää, niin minulle, läheisilleni kun tälle planeetalle, jossa elän. Elämää, jossa teen merkityksellisiä tekoja. Tässä uudelleen arvioinnin keskellä on kohdattava myös se mahdollisuus, että nämä kysymykset johtavat minut, meidät, havaintojen äärelle, jotka voivat tuntua epämiellyttäviltä. Jos oma elämä on sellainen, että se kestää niin ympäristökriisin todellisuuden kuin pandemiatkin, niin hienoa, mutta luulen, että meillä aika monella on kuitenkin remontille tarvetta. Enkä sano tätä siksi, että koen, että pitäisi hävetä ja syyllistyä omista valinnoista tai elämäntavoista tai mistä lie vaan siksi, että olen huomannut, että juuri nämä kysymykset tarjoavat suuntaviittoja toimintaa kohti. Ne tarjoavat suuntaviittoja sellaista elämää kohti, joka on merkityksellistä ja hyvää sisältäen kuitenkin sen ymmärryksen siitä, että olemme kriisissä ja että se tarkoittaa erilaista toimintaa, erilaista elämää. Tämän kaiken sanottuani on kuitenkin tärkeää myös sanoa ääneen, että mahdollisuus uudelleenarvioida ja uudelleenjärjestellä omaa elämäänsä on etuoikeus, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta. Ehkä jos ne joilla tämä mahdollisuus on, tarttuisivat siihen, se voisi avata reittejä myös muillekin.

Näitä toiminnan suuntaviittoja etsiessäni myös Kaski on (taas) joutunut suurennuslasin alle. Onko tällä projektilla väliä? Kysymys on minulle hurja, koska joudun, saan, sen kautta peilata sitä, mitä teen työkseni ja huvikseni ja noin muutenkin. Siis kysymystä siitä onko taiteella väliä. Millaista toimintaa taide on kriisissä? Tähän on varmasti monenlaisia vastauksia ja ehkä jo ensi viikolla vastaisin jotain muuta. Se, mitä kuitenkin juuri nyt ajattelen on, että tarvitsemme keinoja muuttaa omia sisäisiä olosuhteitamme, jotta löydämme voimaa muuttaa ulkoisia olosuhteita ja jotta löydämme tapoja elää kestävästi ja hyvin ulkoisten olosuhteiden muuttuessa. Juuri tässä muutoksessa, taiteella on potentiaalia. Kaski ei varmasti pelasta maailmaa, mutta ehkä se voi pelastaa jotain. Ehkä se voi tarjota peiliä, jollekin, joka haluaa sellaiseen katsoa. Ehkä se voi tarjota väylän kysyä kysymyksiä, joita on tarve kysyä.

En siis yritäkään väittää, että taide tarjoaa jotain kaiken kattavaa tai yksinkertaista ratkaisua, mutta en halua myöskään jäädä jumiin aiemmin jo mainitsemaani tunteeseen, että mikään teko tai toiminta ei ole riittävää. Kuten sanottua, sille polulle on helppo eksyä. Sen sijaan haluan uskoa ja uskonkin, että löytämällä alustoja esimerkiksi juuri taiteen äärellä, jossa voimme kohdata tämän tilanteen, todella kohdata sen ja sen keskellä myös toisemme, niin löydämme samalla avaimia merkityksellisiin tekoihin, pääsemme liikkeelle ja ehkä siinä syntyvä liikevoima, voi liikuttaa muitakin.