Alta löytyy proosalliset lyhytkuvaukset hahmoista. Kuvauksien tarkoitus on konkretian sijasta tarjota tunnelmia, impulsseja, joista käsin lähteä luomaan hahmoja eteenpäin. Osallistujat suunnittelevat hahmoa yhdessä tekijätiimin kanssa ja saavat valmiin proosallisen hahmoprofiilin ennen peliä.

Jokaisen hahmon peli nivoutuu viiden elementin varaan: sosiaalinen (ihmissuhteet, keskinäiset jännitteet), psykologinen (esim. pelot, motivaatiot), moraalinen (yhteisön tai omaan toimintaan liittyvät moraalikysymykset), laillinen (seuraukset, esteet) ja hengellinen (esim. yhteisön rituaalit, yhteys luontoon, kysymykset pyhästä).

Jokaisessa Kasken osassa on eri hahmot.

1. Ajattelen, että hän kuolee nuorena. Sitä minä ajattelen, kun ensimmäistä kertaa näen tavan, jolla hänen leukapielensä kiristyvät, sormet puristuvat nyrkkiin, sanat vain osa sitä väkivaltaa, joka hänessä virtaa. Ajattelen, että tällaista ihmistä on kivuliasta rakastaa. Ajattelen, että niin tässä kuitenkin käy.

2. Hän tarttuu minua kädestä mutkattomalla tavalla, pitää siitä kiinni lujasti hetkinä, jolloin me molemmat pelkäämme. Hän nauraa, nauraa, nauru kevyttä ja lämmintä, sellaista, jonka taakse on helppo sulloa kaikki se, mistä emme puhu. Hän katsoo minua eteisessä, kuvittelen hiljaisuuden lupaukseksi, mutta eihän se sitä ole. Jossain mielessäni kaikuu nauru vielä sittenkin, kun hän on jo poissa.

3. Hänellä on kovaksi hioutuneet kädet, mutta lempeä katse. Hänellä on mahdoton suru ja sen alta kampeava toivo, toivo, joka on niin vahva, että siinä on jotain pakonomaista. Tämän on merkittävä jotakin, hän kuiskaa. Me seisomme laiturilla. Me nojailemme keittiössä seinään. Hän kumartuu puoleeni, vähäiset sanat kuin palkinto, jota en tiennyt ansainneeni.

4. Rakastun siihen tapaan, jolla hän kallistaa päätään, kurtistaa kulmiaan, tämä hetkellinen hämmennyksen ja keskittymisen tiivistymä, tämä täysin vilpitön ja lähes naurettava intensiteetti, jolla hän kuuntelee minua. Kukaan ei ole kuunnellut minua niin. Ja sitten taas, hetki on poissa, hukkunut hänen levottomiin käsiinsä, innostuneisiin eleisiin, vaeltaviin katseisiin.

5. Haluan suudella häntä. Ajattelen hänen selkänsä kaarta, ajattelen, että hänen vakavuutensa on jotenkin mysteeristä. Hän puhuu minulle teoreettisesta fysiikasta, järjestelee universumia tarkasti eteeni sormillaan, esimerkkien kautta konkretisoi jotain sellaista, joka ei aiemmin kiinnostanut minua lainkaan. Ajattelen kuoppaa hänen niskassaan, sitä, miten gravitaatio on yhtäkkiä minullekin tärkeää.

6. Pakettiauton taustapeilissä katseemme kohtaavat. Vaaran seassa erotan riemua, uhmaa, jotain villiä ja pidättelemätöntä, iloa, jota en ole tottunut hänessä näkemään. Hän katsoo tietä, katsoo minua. Joku meistä huutaa, riehakkaana, kuin yhteisen humalatilan jakaen minä liityn mukaan. Hän iskee silmää, virnistää, meidän yhteinen salaisuutemme hetken enemmän taas läsnä. Hän katsoo tietä, hän katsoo minua.

7. Meillä on sama syntymäpäivä. Jostain syystä se tuntuu merkitykselliseltä. Ajattelen, että olemme sisaruksia, kaksosia eri elämistä. Hän on vaiti, mutta ymmärrän kuitenkin. Kun hän väistää katsetta, tiedän, mistä sitä hakea. Hänellä on vaikeasti tulkittavia ilmeitä ja epämääräinen tapa lopettaa lauseet kesken. Opin, että arkisten tapojen ympärille on koottu tarkkoja uskomuksia, yksityisiä rituaaleja, joiden osaksi pääseminen on kai lopulta suurin luottamuksen osoitus, jonka hän voi antaa.

8. Hän etsii Jumalaa jostain kylkiluideni kohdalta, lantioni kaaresta, jostain sanojeni välistä hakee merkkejä siitä, mitä on kadottanut. Opittua rauhaa, rikottua rauhaa. Haluaisin sanoa, että kaikki on hyvin, mutta eihän se niin ole. Pesemme tiskejä, lämmitämme saunaa. Hiljaisuudessa kuulen, miten hän vetää äkkiä terävästi henkeä, kuin ilmaa haukkoen kaiken nielevän epäilyksen alla.

9. Näiden käsien alla jokin minussa muotoutuu uudelleen. On arpia, joista hän ei sano mitään ja niitä, joista hän kertoo villisti nauraen tarinoita, joista uskon ehkä puolet. On kuluneet vaelluskengät ja rikkinäinen polvilumpio, samassa ihmisessä yhtä aikaa riehakkaat virnistykset, vakavoituvat silmät. Ihastun mutkattomuuteen, rakastun kai lopulta monimutkaiseen pimeyden ja valon vaihteluun sen alla.

10. En lakkaa pelkäämästä hänen puolestaan. Muistan lapsuuden ruhjotut polvet, myöhempien aikojen mustat silmät, taskussa teräväksi hiotut puolustuskeinot. Opin odottamaan oven paiskautumista aamuyöllä. Opin pelkäämään puheluita ennen auringonnousua.  Saatan hänet ovelle, jonne hän ei halua mennä, haen hänet sieltä kun on sen aika.

11. Häntä on vaarallisen helppo uskoa. Niin minulle sanotaan. Varo, varo, varo, häntä on vaarallisen helppo haluta, haluta seurata. En pelkää tai ehkä piittaa, paiskaudun suoraan kohti; käsiä ja sanoja, raivokasta paloa, jonka osa haluan olla, kohde haluan olla. Luulen näkeväni maineen taakse, uskon tuntevani ihmisen enkä vaan sitä mitä hän edustaa, mutta lopulta varoitukset korvissa soiden tajuan, miten vähän hän lopulta paljastaa.

12. Hän nojaa minua vasten haavoittuvaisuudella, joka särkee minussa jotain. Kömpelöt yritykseni suojella, kömpelöt yritykseni ymmärtää. Haluan pyytää anteeksi, mutta ei se muuttaisi mitään. Hänen hiljainen äänensä, varovasti menneisyyden alta kuoriutuvat hymyt ja rohkeus, jonka näyttämöksi osoittautuu ne hetket, kun kenenkään muun kantti ei kestä.

13. Jos vihasinkin häntä aluksi, oli minulla siihen kyllä syyni. Epäilys, joka vaihtuu uteliaisuudeksi, uteliaisuus, joka muuttuu kiintymykseksi ja lopulta kai joksikin muuksi. Tarkkailen, miten vähitellen edellisen elämän tavat karisevat hänestä pois, minkälainen kamppailu se kai hänelle lopulta on valita tämä elämä eikä sitä toista.

14. On lakonisia vitsejä ja huonoja korttitemppuja, minulle kyllästyneesti, kysyvästi nouseva kulmakarva, tämä ele, jonka osaan tunnistaa jo hellyydenosoitukseksi. Hän tietää kaikesta vähän kaikkea, minun tunteistani ei mitään. Hän nauraa lyhyesti, kuin haukahtaen ja puhkoo tarpeellisia reikiä keskeneräisiin suunnitelmiimme. Minun palopuheeni, jota hän tyynesti kuuntelee, sarkasmi siellä, missä ennen kai oli toivoa.

15. Hän hapuilee rintakehäni luisevia kohtia, suu mutrussa, kulmat keskittymisestä kurtistuneena kuin kuunnellen jotain, mitä vain hän voi kuulla. Hän on kaoottinen ja raukea, pehmeä ja silti äärimmäinen. Hän raivostuttaa minua, hän ravisuttelee minua. Me rikomme astioita ja toisiamme kai vähän, vaihdemme väkijoukossa katseita kuin lupauksia. Minä pidän hänestä kiinni, päästän lukemattomia kertoja irti. Ja joissain pysähtyneissä hetkissä rakkaus äkkiä kuin mania jonka vallassa hän on.